Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin luona, joka nyt alkoi.

* * * * *

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos. Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi. esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen kenraali Friedrich Vilhelm Rembert Berg maassa olevain joukkojen komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää", hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p. Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet, joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, — joka oli kallisarvoista kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme. Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa. Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja. Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä, pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä. Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

* * * * *