Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia: Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia — jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja suuruutta — lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan, Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan. Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää voitiin.

* * * * *

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu. Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni, ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle, jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni, ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, — minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua, ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. — Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä, että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan, joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella oikeuttamme? — se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa, siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua — niin että kuului.

* * * * *

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4 p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä, "pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti. Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin kenraali Bergin.

* * * * *