Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä, lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin. Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä. Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla, Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. — Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla, ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko. Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e." Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen "englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister — ah, Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten, että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.
Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys
Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä
Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.
Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.
Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen
suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,
mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta, ajattelin — tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet harvinaisia — ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta, pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7 ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi, sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry. Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja, kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille saakka.