Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset: ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja haavoitettuja.
Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä raketteja.
Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla. Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon, seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata vuorelle takasin.
Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu, pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä, mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25 laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti, sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.
Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla. Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa. Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista, — enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää. Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti toisiaan silmiin katsottiin — oli kuin edessä olisi nähty suuri kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis, me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja, jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä: j.n.e. — Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan. Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla, joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen, äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset leikkivät, pienempiä tuuditettiin, — sanalla sanoen, ei mitään perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.
Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä elintarpeita varten.
Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin. Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien, rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut. Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11 p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei: pommitus oli todellakin lopussa.
Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen. Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa. Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.
Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.
Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas. Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä. Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen, ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan, saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin. Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä. Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä. — Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.