Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

* * * * *

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok. 6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat: 'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg, että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg, joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat, lähetti hän — kertoo sama v. P. — käskyn tykistönkenraali Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla, joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja. Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa; mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

* * * * *

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani
Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa. Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv. Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä syystä kärsivällisesti odottaa.