* * * * *
Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta, nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra Jonan Reinhold Munck. Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut yliopistosta huolehtimaan.
Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan, että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan. Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta Rehbinderiin saakka.
* * * * *
Tuleeko siitä sota vai rauha, — se oli kysymys, joka Sevastopolin antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä, niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa. Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena edistyksenä.
Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla, Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, — puhumattakaan kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin tästä seurasta ja sen toiminnasta.
* * * * *
Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.
Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä, koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä, terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan "Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla. Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian. Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu," Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta hän kirjeensä lähetti.
Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen — hänen nimensä jääköön mainitsematta — oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun. Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan, milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.