Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet, että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia. Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla, jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään. Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika, joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin. Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan — samalla tavalla kuin ennen minulle, — muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa. Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak. 28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana, joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, — kuinka täydellinen ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa: Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä kehoittanut häntä — uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta — sekä, luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla, ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä, joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli. Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa. Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen, asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

* * * * *

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä 1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. — joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan kuraattori — kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty, panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa, kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät, kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin; ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. — Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita. Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla. Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle. Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.