* * * * *

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli, muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä (1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa, läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s. sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855 "Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta, kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana", jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he, siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen: oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt, sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun katsoa päättyneiksi".

* * * * *

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten, jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? — sitä kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta — joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä — ja hän vastasi, että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30 p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä. Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että hän oli vihollinen.