Kenenkä orjana mä nuoruudessa
Sokeena kuljen talven kahlehessa?
Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
Vapaana elän, niinpä kuolenki!
Mun paisuu poveni jo kevähillä:
Se eikö täyty maani kyynelillä;
Mun nuori virtain, eikö innoissaan
Suonista voimaa juonut synnyinmaan?
Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat
Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;
Vaan pisar pieninkin mun aallossain
On kaste, sade, helmi kodistain.
Siis eestä armaan isänmaani maineen,
Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.
Ei Suomen joesta saa sanoa:
Vapaita kantaa, itse orjana.
Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:
Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?
Miks ei mun vankka käsivarteni
Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.
Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!
Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
Voi kahlehia niitä, jotka sää
Keväinen hartioillain yllättää!
Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!
Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!
Jo yhtykäätte yhteen kohinaan
Edestä hengen, valon koittamaan!
Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.
Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
Kuin puro suohon kurja hukkukoon!
Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.
Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15 p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat alkavat nyt."