* * * * *
Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet. Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos, kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia pyrintöjä."
* * * * *
Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan "toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut. Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.
Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta, ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen edustajan kanssa, — hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja kuntoa.
Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan, jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa, jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V. Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.
Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan, jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.
* * * * *
Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta, niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua "toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista, viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, — nämä ja kaikki muut kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen ilveilynäytelmään tahansa.
Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön. Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.