* * * * *
Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.
Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin silloista toimittajaa.
Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud. Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä vaikutuksen tämä mies minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä maininnut. — Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla. Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt; toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut, eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo, että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". — Eräänä aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole häntä eläissään koskaan enää nähnyt.
* * * * *
Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa. Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille "martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.
Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla. Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt. Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää. Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa; kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut. Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, — noin vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, — kumartamaan ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.
Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini, veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa, sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita, virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne Reinh. Frenckell — joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä liikkeestä veljelleen Franssille — ja asettui sinne miellyttävän rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin; yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa. Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin kirjailija Th. Sederholm, — mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.
Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat, elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.
Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa. Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan 1859).