Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin. Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi häpeissään. Ja niin todettiin:
— Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.
— Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.
— Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?
— Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.
Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu todellisuus murtautui esiin kostaakseen.
Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.
— Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.
— Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei imettänyt?
— Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.