Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.
Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.
— Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.
Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.
Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin levinnyt.
Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.
Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta mies sai kokea sen.
Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.
— On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.
Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai tunnustanut mitään sellaista.