— Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on aivan tarpeeksi.
— Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?
— Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille hyvää.
Adèle tuli kotiin murtuneena… No? — Professori oli tuominnut hänet kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.
Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa, sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään vaimonsa hengestä.
Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten, että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä. Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.
Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.
Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.
Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!
Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina tiellä ja muija torui.