Kolmantena vuonna tuli mies yksin. Kaulansa näytti venyneen ja leuka oli pitkällä. Poskinahkat kuten liimattuina tiivisti leukapieliin ja silmät mustissa puitteissa. Kun hän oli uniformussa, roikkui sapelin nauhakset alaalla vatsan puolella ja keltaiset yleis-esikunnan riväärit lepattivat laihoilla koivilla. Vaimo tuli joskus yksin. Käyntinsä oli keveä ja hypähtelevä kuin ennenkin; mutta kasvoilla tyytymätön, kova ilme. Sieraimet pörhöttivät auki kuin saalista vainuten ja silmät vilkuivat toiselle katukäytävälle kuin pälyen tyydytystä. Neljäntenä vuonna ei mies tullut.
— Oletteko kuullut, että kapteeni X on kuollut? kysyi eräänä päivänä muudan ystävä.
— En, minä en tunne kapteeni X:ää.
— Vai ette, nuori, lahjakas mies, suuri tulevaisuus. Kyllä te varmaan olette nähneet hänet, sillä hän asui saman kadun varrella kuin tekin.
— Aa, jaa, oli yleis-esikunnassa, ja nuori, kaunis vaimo?
— Ihan sama!
— No, mikä sen tappoi?
— Niin, mikä? Oletteko nähneet Erotaan pois?
— En.
— Lukekaa se sitten!