— Puhuuko se aviopuolisoista?
— Ei, paripuoliskoista!
Ei riitä.
Madame St. Briellä on perhepensioni Passyssa. Hän on leski, kahdeksan viidettä ijältään, hänellä on kolme poikaa. Yksi kahdeksannellakolmatta, nainut. Toinen kuusikolmatta, nainut. Kolmas neljäkolmatta, naimaton ja taiteilija. Mies oli lääkäri ja kuoli, dekoreerattuna, kaksi vuotta sitten.
Hänellä on vähäiset korot, joilla hän voi tulla yksinään toimeen, mutta pojan, joka on maalari, täytyy saada modelleja, väriä, siveltimiä, kangasta, ateljeeri ja absenttiä. Siksi on hänellä pensioni, mutta myös siksi, että hän rakastaa ihmisseuraa.
Vanhemmat pojat eivät käy kotona koskaan. Miniät ovat vieroittaneet heidät tykkänään äidistä. Äiti on uhrannut koko elämänsä lasten hyväksi, ilman mitään muita harrastuksia. Nyt ovat muut pesästä lentäneet, äiti on yksin nuorimman kanssa, joka ei ole koskaan kotona. Äidillä lienee ikää vielä pari kolmekymmentä vuotta, mutta hänellä ei ole ketään kenen hyväksi elää ja itsensä hyväksi ei hän voi elää, sillä hän oli syntynyt ja kasvatettu äidiksi eli elämään muiden hyväksi.
Charles, taiteilija, on kiristänyt häneltä paljon rahaa nyt huhtikuussa, sillä hänen täytyy salonkiin nyt ensi kertaa ja paraikaa odotellaan vastausta jurylta.
Tänä aamuna tuli Charles-herra aamiaispöytään. Naama kelmeän keltaisena, silmäin alukset mustan puhuvina, silmät kuin vihreällä koneöljyllä rasvatut. Kylmä hiki asuskeli hiusrajassa ja henki löyhki saastaiselta.
— Missä sinä olit eilen, pikku Charles? kysyy äiti ja latoo kuusi osteria vadille hänen eteensä.
— Mitä se sinuun kuuluu? vastaa Charles ja haistelee ostereita.
Portugalilaisia! Hyi!