Äiti kokoilee itkien Charlesin piirustusvehkeet, tyhjentää piirongin laatikot ja panee liinavaatteet kapsäkkiin. Ottaa taulut seiniltä ja käskee piian pölyyttämään vaatteet. Ja sitten on huone tyhjä.
Pojat pois lentäneet ja pesä on hylätty. Mitä varten hän nyt eläisi, kenen hyväksi hän nyt nokittaisi rintaansa ehkä kolmekymmentä vuotta, koko miespolven ijän?
— Sellainen on luonnon sääntö, rouva St. Brie-parka, sanoo hoitolainen. Ja ei meidän ole kasvatettava lapsia itseämme varten. Kuten itse lensimme vanhempain luota, niin lentävät lapset meidän luotamme. Vaadimme liikaa elämältä, joka antaa niin vähän.
— Mutta mitä sitä sitten tekee, kun kaikki ovat lähteneet pois? väittää hylätty äiti.
— Työtä itselleen, kaiketi, vastaa hoitolainen.
— Ei se riitä. Minä en voi elää yksin, minulla täytyy, täytyy olla joku.
Ja nyt on leski yksinään ja suree. Mutta koko hyvyytensä tuhlaa hän nyt hoitolaisen pikku pojille. Hän leikkii heidän kanssaan, lukee ja luettaa, pelaa dominoa heidän kanssaan ja hoitelee heitä, kun he ovat kipeinä. Ja hänellä on joku, jolle elää, koko kuukauden ajan.
Mutta kun kuukausi loppuu, matkustavat he pois. Hän seisoo portailla kun he nousevat vaunuihin ja kun ajoneuvot vierivät avenyelle päin, katsoo hän kauan, kauan heidän jälkeensä, kuten he veisivät mukanaan taas palasen hänen sydämestään. Mutta se sydän on kuin Prometheuksen maksa. Se kasvaa sikäli kuin kotka nokkii.
Ja sitten tulee uusi hoitolainen, mikä lie, matkustelee maita mantereita suurta surua pois löyhytellen. Ja sitten tapaa hän sen nokitun äidin sydämen. Ja sitten saa hän palasen hänkin kun vuorostaan nokkii, ja ottaa ajurin ja ajaa tiehensä aikansa tultua ja antaa piioille kullekin lois-dorin tuon kalvamansa sydämen edestä. Mutta leskelle hän ei anna mitään, se ei ole soveliasta. Ei, mutta, avasihan hän rintansa ja antoi äidille souvenirin, palasen suruaan, ja toinen otti sen vastaan ja kätki säästöjensä joukkoon.
Mutta miten tuhmaa onkaan elää toisten hyväksi, ei se riitä, ei riitä.