Eräs Nukkekoti.
He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta, mutta he olivat yhä kuin äsken kihlautuneet. Mies oli kapteeni sotalaivastossa ja oli harjoitusretkillä pari kuukautta joka kesä ja kaksi kertaa oli hän ollut suurella retkellä. Ne olivat niin terveellisiä nuo pikku matkat; jos aviosuhde oli ruvennut tuntumaan ummehtuneelta yhdellä paikoin ollessa talvella, niin raikasti sen jälleen kesämatka. Ensimäisenä kesänä kirjoitteli hän vaimolleen ihan rakkauskirjeitä ja hän ei voinut antaa yhdenkään purjeen kulkea ohi merellä signaleeraamatta postia! Ja kun vihdoin Ruotsin saaristo näkyi, paloi hän kiihkosta päästä mitä pikimmin näkemään vaimoaan. Mutta sen tiesi vaimo. Landsortissa tullessaan sai mies sähkösanoman: se tulee häntä vastaan Dalaröhön. Ja kun ankkuri laskettiin Jutholmenin edustalla ja mies näki sinisen nenäliinan liehuvan kievarin verannalla, tiesi hän, että vaimo se siellä oli. Mutta laivalla oli niin paljon puuhaa ja ilta ehti, ennenkun hän sai lähteä maihin. Mutta kun hän sitten tuli laivaveneellä ja plihthukari puski laituriin ja hän näki vaimon sillalla, yhtä nuorena, yhtä kauniina, yhtä terveenä kuin ennen, oli ilo kuin ensimäisinä hääaikoina. Ja kun he tulivat kestikievariin, niin kas miten nätit illalliset vaimo oli älynnyt hommata noihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka oli tilannut! Ja säihkyi viini ja läiskyivät suudelmat ja nyt pärähti iltasoitto ulkoa virralta. Mutta se ei häntä liikuttanut, hän lähtisi vasta kello yksi. Mitä? Oliko hänen lähdettävä?
— Oli, hänen piti nukkua laivalla, mutta jos hän ehtisi vain aamuhuutoon, niin ei mitään hätää!
— Mihin aikaan aamuhuuto?
— Kello viisi!
— Hyi miten aikaiseen!
— Mutta missäs sinä asut tämän yön?
— Sitäpä ei sanota!
Sen mies arvasi ja sitten tahtoi hän nähdä missä vaimo asui. Mutta vaimo asettui oven eteen! Toinen suuteli häntä, ja avasi oven.
— Hui miten iso sänky! Sehän oli kuin suuri parkassi! Mistä se sen oli saanut?