— Tyttö, halkoja!
Kun kello löi kaksi ja aamu alkoi leimuta saarien takana ja vetten päällä, istuivat he avoimen akkunan ääressä. Tuntui näet ihan kuin vaimo olisi ollut hänen rakastajattarensa ja hän rakastaja. Eikö tuntunut? Ja nyt täytyisi hänen lähteä vaimon luota! Mutta hän palaisi kello kymmenen aamiaiselle ja sitten lähtisivät he purjehtimaan. Ja sitten pani mies kahvin kiehumaan matkakeittiöönsä ja he joivat kahvia auringon noustessa ja lokkien kirkuessa. Tuolla virralla oli kanuunavene ja mies näki keulavahdin hukarin välähtävän silloin tällöin. Vaikea oli erota, mutta hupaista tietää että pian taas tavattaisiin. Ja sitten suuteli hän vaimoa viimeisen kerran, sitoi sapelin vyölleen ja meni. Ja kun mies tuli sillalle ja huusi "vene hoi", piiloittautui rouva uudinten taa ihan kuin häveten. Mutta mies heitteli lentomuiskuja molemmin käsin yhä ja yhä kunnes matruusit veneineen tulivat. Ja sitten viimein "hyvää unta, uneksi minusta" ja kun mies kääntyi keskellä virtaa katsomaan taakseen ja asetti kaukoputken silmälleen, niin näki hän vielä pienen, mustatukkaisen olennon tuolla majatalon kamarissa ja aurinko paistoi hänen paidalleen ja paljaihin olkapäihinsä ja hän oli kuin vedenneito!
Ja sitten meni aamuhuuto! Signaalitorven pitkät sävelet kiirivät vihreiden saarien välitse kauas kimaltaville vesille ja palasivat jälleen toisia teitä mäntymetsäin taitse. Ja sitten kaikki pojat kannelle ja "Isä meidän" ja "Jesus suo mun aina alkaa". Dalarön pieni kellotapuli vastasi lyhyellä soitolla, sillä oli sunnuntaiaamu. Ja nyt liiteli kuttereita aamutuulessa ja liput liehuivat, laukauksia pamahti, vaaleita kesäpukuja vilkkui tullisillalta. Vedenrajasta punaiseksi maalattu höyry tuli Utöstä, kalastajat nostivat verkkojaan ja aurinko paistoi yli virehtiväin, sinisten vetten ja vihreän maan.
Kello kymmenen lähdettiin veneellä laivasta ja kuusi paria airoja sousi maata kohti. Ja nyt olivat he jälleen toistensa luona. Ja kun he olivat aamiaisella suuressa ruokasalissa, kuiskasivat toiset vieraat keskenään: onko se hänen vaimonsa? Mies puheli hiljaisesti kuin rakastaja ja vaimo katsoi vähä väliä alas kuten hämillään ja hymyili tai läimäsi miestä servetillä sormille.
Pursi odotti laiturin kylessä ja vaimon oli käytävä ruoriin. Mies hoiti keulapurjetta. Mutta mies ei malttanut olla katselematta yhä vain vaimoa, kesäpukuista, vaaleaa olemusta, korkeaa, kiinteää povea, suppuista, päättäväistä suuta ja tiukkaa katsetta, joka tähtäsi tuuleen hirvennahkahansikkaisen käden pidellessä suurjalustaa. Mies ei tahtonut voida olla loruamatta ja kuhni usein käänteissä. Silloin häntä toruttiin kuten laivapoikaa ja sekös hänestä oli hauskaa.
— Mikset ottanut pikkuista mukaan? — ärsytteli mies.
— Mihinkä minä sen olisin pannut?
— Siihen isoon parkassiin tietysti!
Ja vaimo hymyili ja miehestä oli niin hauskaa nähdä hänen hymyilevän noin!
— No mitäs tuumi emäntä aamulla? — jatkoi mies.