— Mitäs se tuumi?
— Sanoiko nukkuneensa hyvin viime yönä?
— Miksei olisi nukkunut?
— Noo, enpä tiedä, olisivathan rotat voineet rapista lattian raoissa tai vanha ullakkoluukku narista; mistäs sen tietää, mikä vanhan mamselin suloista unta häiritsee.
— Jos et sinä nyt pidä suutasi, niin panen kiinni jalusnuoran ja kaadan sinut mereen!
Ja he laskivat pienen saaren poukamaan ja puraisivat murkinapalaa pienestä koristaan; ja sitten ampuivat he pilkkaan revolverilla. Sitten rupesivat he ongelle ja olivat onkivinaan, mutta ei syönyt, ja he lähtivät taas purjehtimaan. Selille, joilla telkät lentelivät, lahteen, jossa hauki kaislikossa polskahti, ja taas selille; eikä mies väsynyt juttelemasta, katselemasta häntä, suutelemasta kun käsiksi pääsi.
Niin tapasivat he toisiaan Dalarössä kuutena kesänä ja aina olivat he yhtä nuoria, aina yhtä huimia ja onnellisia. Ja talvisin olivat he Skeppsholmenilla pienissä "kajuutoissaan". Ja silloin taklasi mies laivoja pojille tai huvitti heitä Kiinan ja Etelämeren saarten seikkailuilla ja rouva kuunteli ja hänen täytyi nauraa miehen hulluille jutuille. Ja heilläkös oli ihastuttava huone, jota ei ollut muilla. Siellä oli japanilaisia päivävarjoja ja sota-asuja, itäintialaisia pienoispagoodeja, australialaisia jousia ja keihäitä, neekerien rumpuja ja kuivattuja lentokaloja, sokeriruokoja ja opiumipiippuja. Ja pappa, jonka pää alkoi tulla jo kaljuksi, ei viihtynyt poissa kotoaan. Joskus läiskäsi hän lautaa sotatuomarin kanssa ja joskus pikku viiraa ja tehtiin kohtuullinen kroki. Rouva oli ennen pelannut hänkin, mutta sitten kun heille oli tullut neljä lasta, ei hänellä ollut aikaa, mutta hän istui mielellään hetkisen miesten luona ja kurkisteli kortteihin ja kun hän tuli papan tuolin luo, otti pappa häntä vyötäreiltä ja kysyi: hassaisikohan noilla lapuilla.
Korvetin oli lähdettävä merelle kuudeksi kuukaudeksi. Kapteenista tuntui meno kauhealta, sillä lapset olivat jo suuria ja mamman oli vähän vaikea hoidella laajaa piirikuntaansa. Ja kapteeni ei ollut enää niin nuori ja riehakas kuin ennen, mutta — ei auttanut. Ja hän lähti. Jo Kronborgissa pisti hän postiin ensimäisen kirjeen ja se oli seuraavanlainen:
"Pieni rakas huippuheili!
Tuuli heikko S.S.O. t. O + 10° C, 6 las. vapaavahdissa. Minä en voi kirjoittaa, miltä tuntuu olla täällä matkalla, erossa sinusta! Kun me kiskoimme varppiankkurin Kastelholman edustalla (6 ja 30 i.p. vahvalla N.O.T.N.) oli kuin olisi ajettu palli rintaristikoihin ja tuntui ihan akuraatisti siltä kuin olisi ajettu kettinki molemmista korvaklyyseistä. Sanotaan, että merimiehet tuntevat aavistuksen ennen kun onnettomuus tulee. Minä en tiedä sitä, mutta ennen kun saan sinulta ensimäisen kirjelapun, olen ganz unruhig! Mitään kummempaa täällä ei ole tapahtunut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä saa mitään tapahtua. Mitenkä Te voitte siellä kotona? Joko Popi sai uudet saappaansa? Käykö ne hyvin jalkaan? Minä olen huono kirjeentekijä ja sen sinä tiedät ja minä lopetan nyt tähän! Suurella pusulla juuri tähän kryssiin x!