"Ja nyt, pieni, rakastettu nukkeni, nyt olen minä lukenut sinun kirjasi ja lausunut siitä ajatukseni. Mutta mitä se meihin kuuluu? Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Emmekö vieläkin rakasta? Emmekö ole kasvattaneet kumpikin itseämme ja höylänneet kulmat pyöreiksi, sillä muistathan, että kyllä niitä oli alussa oksia ja känsiäkin! Mitä hullutuksia tämä on! H——tiin kaikki Ottiliat ja seminaarit! — Ruotaisen kirjan sinä lähetit. Huonosti merkitty kulkuväylä, jossa voi ajaa milloin tahansa karille. Mutta minä otin mittavehkeet, minä ja merkitsin karttaan ja pääsin tyvenelle vedelle. Mutta empä tee sitä enää toista kertaa. Piru halaiskoon pähkinöitä, jotka on mustat sisältä, kun on kerran niihin reiän saanut. Ja nyt toivotan minä sinulle rauhaa ja onnea ja entistä hyvää järkeä. Miten minun piskuiseni jaksavat? Unohdit kirjoittaa niistä! Kai olivat esteenä huolet Noran siunatuista mukuloista (joita ei löydy muualla kuin tuossa näytelmäkirjassa!) Itkeekö poju, soittaako sirkku, laulaako satakieli, tanssiiko pikku nukke? Aina hän tanssikoon, sillä siitä on Pall-vanha hyvillään. Ja nyt Jumala sinua siunatkoon älköönkä salliko pahoja ajatuksia välillemme. Olen niin pahoillani, etten voi sanoa! Ja pitää sitten istua ja kirjoitella arvostelevia artikkeleita teatterikappaleista! Jumala holhotkoon sinua ja pienoisia, pusi heitä suulle vanhan, uskollisen Pallin puolesta."
Kun kapteeni oli saanut kirjeensä valmiiksi, meni hän alas ruokasaliin ja hankki krokinsa. — Lääkäri oli siellä myös. — Höi, yökkäsi kapteeni, — tiedätkö miltä haisee vanhat mustanhousun hapanneet. Höi, Surabaja! Piru hissais kattauspylppyrällä keulan huippuun ja tuulettais pohjaan reivatulla N.V.T.N. — Mutta lääkäri ei ymmärtänyt hölyn pölyä! Ottilia, Ottilia helv…! Kingottimella se kuranssia sietäisi! Viedä vietävän harmaa hapan kanssikoppiin ja usuttaa toinen ruokakunta päälle ja reikäluukut tukkoon!
Kyllä hän tiesi, mitä vanha kääkkä siesi. — Mutta hittoko sinulla on, Pall-paha? kysyi lääkäri. — Plato, Plato! Hyi hitto, Plato! Niin! Kun on merillä kuusi kuukautta, silloin se tulee se Plato! Ja eetillinen! Eetillinen! Höi. Piikkipultti sisarhakaisiin, saisipa Ottilia lämpyisensä niin tokko olisi suussa sen Plato, Plato. — Mutta mitäs sinä tarkoitat? — Ooh, ei mitään. Kuule, sinä kun olet lääkäri, mitenkäs se oikeastaan on naisten? Hä? Eikö ole vaarallista olla kauan naimattomina? Tulee hiukan noin kukkelikui, yhdestä hangasta? Hä? — Lääkäri laati lausuntonsa, joka päättyi valituksella siitä, etteivät kaikki naaraat saata tulla hedelmöitetyiksi. Luonnossa, jossa koiraat enimmäkseen olivat polygameja — hyvällä syyllä, sillä pojille oli ruokaa, (paitsi petoeläimillä), — ei ollut moisia abnormiteetteja kuin naimattomat naaraat. Mutta kulttuurioloissa, joissa vain onnenpotkusta sai riittävästi leipää, oli se tavallista, etenkin kun naisia on enemmän kuin miehiä. Tulisi siis olla kiltti vanhoille piioille, sillä heidän kohtalonsa on surkea! — Jaa, kiltti! Helppo sanoa, mutta eivät itse voi olla kilttejä! — Ja nyt tarinoi kapteeni kaikki, senkin, että hän oli kirjoittanut arvostelun teatterikappaleesta! — Osh, ne kirjoittavat niin paljon roskaa, — sanoi lääkäri ja sulki totikannun kannen. — Tiede se vain pystyy suuria kysymyksiä ratkaisemaan! Tiede!
Kun kapteeni kuuden kuukauden poissa olon ja ikävän kirjevaihdon jälkeen, jossa vaimo oli pahoin pöllyyttänyt hänen teatterikritiikkiään, viimein astui maihin Dalarössä, oli häntä vastaanottamassa vaimo, kaikki lapset, kaksi piikaa ja Ottilia. Vaimo oli hellä, mutta ei sydämellinen. Hän kurotti otsansa suudeltavaksi. Ottilia oli pitkä kuin harus ja hän oli kulinut tukkansa lyhyeksi niin että niska oli kuin köysiluuta. Illalliset ikävät teevesineen. Parkassi lastattiin lapsilla ja kapteeni pantiin vinnikamariin. Voi miten kaikki oli muuttunut! Pall-pahainen näytti niin vanhalta ja nolo oli hän myös. Tämähän nyt oli ihan helvettiä, tuumi hän; naimisissa, eikä vaimoa!
Huomisaamuna tahtoi hän viedä rouvansa purjehtimaan. Mutta Ottilia ei sietänyt merta. Hän oli voinut niin pahoin matkustaessaan tänne Baggensfjärdistä. Ja sitäpaitsi oli sunnuntai. Sunnuntai? Sepä se! Mutta he voisivat lähteä kävelemään sen sijaan. Heillä olisi kyllä paljon puheltavaa. Niin mutta mistä olisi heillä puheltavaa. Vaan Ottilia ei saisi tulla mukaan!
He lähtivät käsikoukkua. Mutta he eivät puhelleet paljoa; ja mitä puhuivat, puhelivat paremminkin sanoja, joilla tahdottiin salata ajatuksia, kuin ajatuksia, joita ilmaistiin sanoilla. Kulkivat pienen koleraisten hautausmaan ohi ja kääntyivät Schweizer-laaksoon. Heikko tuuli hengähteli kuusikossa ja tummain havujen lomitse loisti vihreä veden selkä. Istuivat kivelle. Mies vaimon jalkoihin. Pian paukahtaa, tuumi mies. Ja paukahti!
— Oletko sinä ajatellut sitä meidän avioliittoamme? alkoi rouva.
— En, — vastasi mies, niinkuin olisi juonensa valmistanut, — minä olen sitä vain tuntenut! Minä luulen nimittäin, että rakkaus on tunteen asia; purjehditaan rannikon mukaan, mutta jos turvaudutaan kompassiin ja merikorttiin, niin ajetaan karille.
— Juu, mutta meidän avioliittomme on ollut vain Nukkekotia.
— Valetta, suvaitkaa. Et sinä ole väärentänyt vekseleitä, et näytellyt sukkiasi syfiliittiselle tohtorille, et tahtonut lainata häneltä rahoja vastineella in natura; et ole koskaan ollut niin romantisen hölmö, että olisit ajatellut miehesi menevän ilmaisemaan itsensä rikoksesta, jonka vaimo oli tyhmyyksissään tehnyt ja josta ei tullut edes rikosta, kun ei syyttäjää ollut; et sinä ole koskaan minulle valehdellut! Minä olen kohdellut sinua yhtä kunnollisesti kuin Helmer vaimoaan, kun hän teki hänet paraaksi uskotukseen, salli hänen jutella pankin asioista, virkain täyttämisestä "and so on"! Me olemme siis olleet täydellisesti mies ja vaimo, sekä vanhain että uusmuotisten käsitteiden mukaan.