— Niin, mutta minä olen ollut sinun taloudenhoitajasi!
— Valetta, ellet pahastu! sinä et ole milloinkaan syönyt keittiössä, et ollut palkalla, et koskaan tarvinnut tehdä tiliä rahoista, et koskaan saanut toria, jos jokin ei mennyt kuten piti! Ja pidätkö minun ammattiani; hilata ja ponnistaa, laskea ja viskata touvia ja kirkua: kunniaa! ja — lukea silliä ja mittailla ryyppyjä, pidätkö sitä kunniakkaampana kuin vahtia piikoja, käydä torilla, synnyttää lapsia ja kasvattaa niitä!
— En, mutta sinä saat palkan työstäsi; sinä olet oma isäntäsi, sinä olet mies, sinä vallitset.
— Mutta pikku ystäväni! Tahdotko sinä minulta palkkaa? Tahdotko sinä oikein ruveta huushollerskakseni? On vain sattuma, että olen mies, sillä vasta kuudentena kuuna se asia ratkaistanee! Se on ikävää, sillä nykyjään on rikos olla mies, mutta eihän se ole meidän syy. Ja piru vieköön hänet, joka on ärsyttänyt ihmiskunnan eri sukupuolet taisteluun keskenään! Sen on paljosta vastattava. Minäkö vallitsen? Emmekö vallitse molemmat? Ryhdynkö minä mihinkään merkittävään tehtävään kysymättä neuvoa sinulta. Häh? Mutta sinä, sinä kasvatat lapsesi oman mielesi mukaan! Muistatkos, kun minä tahdoin lakkauttaa tuudittamisen, jota pidin rikoksena, kun sillä huumataan lasta. Silloin sait sinä vallita. Vuorotellen sinä ja minä! Tultiin kuitenkin hyvin toimeen tähän saakka. Sinä olet hylännyt minut Ottilian vuoksi!
— Ottilian! Aina Ottilia! itsehän sinä minulle hänet toimitit!
— En juuri häntä! Mutta nyt hän sittenkin vallitsee.
— Kaikesta mistä minä pidän, tahdot sinä minut erottaa!
— Onko Ottilia "kaikki"? Siltä näyttää!
— Mutta minä en voi häntä lähettää pois nyt kun olen ottanut hänet kotiopettajaksi, lukemaan tyttöjen kanssa kasvatusoppia ja latinaa.
— Latinaa! Ablativus ai ai! Herra Jeesus, pitääkö heidätkin nyt turmella!