Vanua, vanua!
Kun kala alkoi kutea ja lintu olla soitimella, läksivät ihmisten lapset kisapaikoilleen parittelemaan. Äidit hepentelivat nuoria narttujaan houkuttelemaan koiraita; ompelijattaret panivat vanua leningin lanteille ja räätälit täytteitä saketteihin ja bonjoureihin. Ja sitten lähdettiin luonnon helmaan valitsemaan sopivaa keskustaa tälle luonnolliselle toimitukselle, jota nyt valmisteltiin. Merenranta se oli. Sinne tuli tukkukauppias rouvineen ja tyttärineen ja sinne tuli luutnantti univormuineen ja velkoineen.
Ja eräänä iltana kun itikat tanssivat ja kissat naukuivat, tanssivat tytöt seurahuoneen salissa ja he olivat leikanneet ison lapun pois leninkinsä yläpuolesta ja vedättäneet alas rullakaihtimet jotta heidät valossa paremmin huomattaisiin. Ja luutnantti nojailihe akkunakomerossa tukkukauppiaan tyttäreen ja kysyi silmillään:
— Maksatko sinä minun velkani? Mutta huulet sanoivat: Lupaatko rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?
Ja tukkukauppiaan tytär vastasi silmillään: lupaan, jos sinä teet minusta kreivinnan ja viet minut hienoon seurapiiriini, jos annat papan pelata korttia kenraaliesi kanssa ja jos mamma saa sinutella kreivinnojasi, jos elätät minua kuolemaani asti ja annat minun aina vain huvitella.
Luutnantti lupasi ja kauppa oli tehty.
Kaksi vuotta oli mennyt. He istuivat tylsinä ja ikävissään aamunutut yllä ja puhuivat pari totuuden yksinkertaista sanaa.
— Vanua! sanoi mies ja osoitti rouvan leninkiä, joka pullistelihe tuolin seluksella.
— Vanua! vastasi rouva ja osoitti tohvelillaan herran sortuuttia, joka roikkui pyyhintelineellä.
Herra kiersi yötakin ympärilleen eikä vastannut mitään.