— Et, mutta tittelin, ja — mutta se nyt on yhdentekevää.
— Sano suoraan vain! Se, joka tohtii hävittää köyhän naisen rahat … voi tohtia mitä tahansa.
— Kuule nyt, puluseni.
— Minä en ole mikään pulu!
— Noo! Myötäjäisiäsi oli kymmenen tuhatta. Tiedätkö, miten paljon minulta on kulunut neljänä vuonna? Neljäkymmentä tuhatta! Isäsi karisti lisää viisi. Miten paljon olet siis sinä hävittänyt tuon köyhän luutnantin rahoja?
— Ettet häpeä! Vaimon kai tässä nyt olisi mieskin elätettävä?
— Ei! Mutta ei saa sanoa, että mies on hävittänyt vaimon rahat, kun he yhdessä ovat ne kuluttaneet, ja muuten, vaimonko rahat? Mistä ne rahat tulivat? Vaimoko ne kokosi työllä? Älkää te tulko puhumaan rahoista, jotka kaikki menette naimisiin rahain vuoksi!
— Ja tällä sinä tahdot ilmaista, että sinä pidät minua kuin jotain muuta naista?
— Minä en tahdo mitään ilmaista, koskapa sinä sen huomaat itsekin. Kuitenkin: hyvä niinkuin on, sillä jos nyt tahdot kuulla koko totuuden: meidän täytyy muuttaa elintapaa kun näin kävi. Etkö haluaisi käyttää tilaisuutta hyväksesi ja vapautua, emansipeerautua syömästä armoleipää?
— Tietysti, se on selvä se.