Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän kirkkaita hetkiä.
— Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.
— Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!
— Mennään kuitenkin!
Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät, sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.
— Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.
— Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. — Niin, sitähän minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin minäkin. — Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?
— Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan piti saada pitää oma pääsi.
— No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.
— Niin on!