Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.
Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu, paremman puutteessa.
Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa: oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi tehneeksi.
Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan saakka.
Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.
Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:
— Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin käskemällä.
Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.
Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten, että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain. Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään. Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari, hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän, idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.
Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä, mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi, mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi polkea ja ampua.