Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi parantumattomana.
Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä, säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous, ja hänhän oli kuitenkin vain mies.
Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri, joita kunnioitettiin nimellä: laki.
Rikollinen luonto.
Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri avautui iltapäivävalaistuksessa.
Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan höyrylaivan kannelta pari kertaa.
Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.
Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi yhä uusia puheenaiheita.
— Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui ilman rannan piiriä pitkin.
— Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi. Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.