— Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.
He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.
— Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta. Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin, paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan. Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.
Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi naisia.
No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.
Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista! hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.
Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi, miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni ja huusi:
— Seis siinä!
Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain tuustin niin että lensin pitkin kantta.
Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.