Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä lasta.
— Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.
Sanoin.
— Ja isäsi?
— Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti mekaanisessa osastossa.
— Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä ajatuksesi koossa.
Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä tunsin, että hän katseli minua.
Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.
Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti virnuvan, en ymmärtänyt miksi.
Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä, peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä, joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä; silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en tiennyt minkä tähden.