Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä, tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona. Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.
— Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika, joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan. Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä laivallani. — Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen minun puoleeni.
Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi, en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja kiitollisuudestani.
Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että audienssi oli lopussa.
Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö, epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui sujuvan kiusallisesti.
Ensin ei hän katsonut minua silmiin.
— Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.
— Eipä juuri, vastasin.
— Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?
— Kyllä, aika hyvästi.