— Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen, joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.
— Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna mennä!
— Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.
Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.
— Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun…
Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja kauhusta.
Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.
— Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti. Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman jälestä.
Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.
Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se oli epäpuhdas.