Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.
Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita. M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä, kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu. Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu alaluokkaan.
Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla! Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia! Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät kuohahtamaan näkyviin.
Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon, lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa. Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo, nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 Corinne olisi laittanut ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta ettehän te ole mikään Corinne!"
Siinä kohtasi häntä ensi kertaa se vihollinen, perivihollinen, mies.
Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!
Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa, kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive, mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä toiselle sukupuolelle!
Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.
* * * * *
Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka näkymättömänä pysytelleinyt täti.
Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä. Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua. Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne, arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut arvolistoissa.