Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita. Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.
Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia ajatuksia uusien kokemusten keralla.
Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.
— Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.
Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä vastasi:
— Ei minun mielestäni.
— Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.
Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.
— Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.
— En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.