— On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se totta?
Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.
Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan pidättääkseen kiukun kyyneliä.
— Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:
— En, minä en anna!
Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.
Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä, heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin, pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi. Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki ohi.
Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli kipeäksi.
Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä. Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja, kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän oli niitä ylempänä.
Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen identiteetin manifestatsioonina."