— Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.
— Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen korkeammassa potensissa.
— Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.
— Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.
— Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti, jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa…
— Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion, joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti, uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen olemasta nainen.
— Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut luovituksi tuon pahan salakarin ohi.
— Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa, sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä, valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa näkeväni realiseerattuna. Hm!
Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:
— Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa realiseerattuna?