— Ja viimein olet sinä vaimoni!
— Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.
Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:
— Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.
Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: — Selitä!
Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän todellisuuden kanssa.
Hän on kaino, — ajatteli dosentti, — siihen hänellä on oikeus, mutta minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.
— Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi epäröidä.
— Ei, enhän toki, mutta … pikku ystäväni, hm, me, hm…
— Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän odottamatta vastausta, jota ei halunnut. — Ole sinä suuri, ole sinä jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja tulet onnelliseksi ja suureksi!