Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla suullaan suinkin voi:
— Minä se vain olen!
Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa nolona ja jäähdytettynä.
Totta se siis oli!
Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen kvartetti:
Integer vitse scelerisque purus…
Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa kuohuva eetillinen virtaus.
Nec venenatis… Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin Helène oli tahtonut.
Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa puolison puolesta? Nousi ylös!
Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän tavoitti rullauudinten nauhaa.