Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava! Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.
Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta, elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.
* * * * *
Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan, erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.
Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.
Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama mahdottomassa naurun virnistyksessä:
— Noo?
— Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti portaita pitkin alas.
Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.
— No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.