Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:
— No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.
— Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.
— Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.
Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle, mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen. Jos yritti vastustella, heti nolattiin.
Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja kumpikin lähti omaan huoneeseensa.
Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.
— Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!
Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa liikuttavan. Sitten naputti.
— Loviisako se on? kuului ääni sisältä.