Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:
— Miksis teit minulle tämän?
Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä katuessaan.
Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen, kiukutellen, rakastaen.
Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.
Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa kaupungilta.
Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun
piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta
Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet.
Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.
Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja hän myöntyi.
Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.
* * * * *