— Miksei?
Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen, mutta nyt toivorikkaina.
Viimein Helène nousi.
— Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.
Ja Helène meni huoneeseensa.
— Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille.
Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.
Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!
Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin, näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.
Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.
Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta: