— Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona, luulin tulleen varkaita. Anteeksi.
Ja ovi sulettiin.
Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?
Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!
Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei ymmärtänyt mikä Helènellä oli.
Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi, että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti häntä entistä kauniimmaksi.
Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.
— Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.
Puhelivat joutavanpäiväistä.
Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.