Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.
Esitysaika läheni loppuaan.
Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan. Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.
— Kuka se? huusi hän.
— Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun täytyy saada puhella sinun kanssasi.
Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui sohvassa pitsi-peignoiri yllä.
— Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.
— Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.
Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.
— Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.