Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.
— Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen …
Etkö ole oikein sopusoinnussa?
— En! Minä en ole onnellinen.
Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.
— Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.
— Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.
Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli hänen kasvojaan.
— Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.
— Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki hänen hermonsa olisivat katkeilleet.
— Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.