He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.
Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!
Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme tosiystäväimme seurassa.
Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä, oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.
Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi heidän läheisyyteensä.
— Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?
— Eivätkö he sitten olleet naimisissa?
— Juu, mutta oikein!
— Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain pakanallisia satuja.
Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.