— Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?
— Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai suutaritkin.
— Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään hyppisit.
— Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.
— No hyvä kun et, hyvä.
Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut, vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.
Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään. Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!
Kaksintaistelu.
Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet, jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen jälkeläisten hyväksi, — vai muistako enemmän tai vähemmän perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä lahjakkaana naisena.
Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.