— Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.
— Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.
— Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. — Elkää pelätkö, tuumivat toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin! Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut käsiinsä?
Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja illatsuissa. Semmoinen hän oli.
He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen tungettelevaa kärpästä luotaan.
Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä mustasukkaisuudesta.
— Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?
— Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.
— Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi toinen.
Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska, epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.