Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja etsivät vis-à-vis'n franseesiin.
Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä, sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".
Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.
— Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen taivaasta vastausta,
— Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen lehahdus.
— Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä tapahtuu, jatkoi Adèle.
— Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.
— Älkää nyt materialisteista!
— Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole puhtaat.
Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen käteensä.