— Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas Rundqvistin koriseva ääni. — — Uneksikaa minusta, niin olette kunnon tyttöjä.
— Kyllä mar', vastasi Lotta.
— Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.
— Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! — Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! — Mitä siellä hykätätte, tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.
— Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta — ei mistään muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.
Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.
Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt, vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi: äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta, silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä, Liisa!
Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen ruumiin soljuvan viereensä.
— Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.
— Vai niin — linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin ruosteinen basso. — Minä luulin sinua enistä Kalleksi.