— Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.
— Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin — sahviaanisuiset saappaanvarret! — voi tokiin!
— Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.
— No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan kannattaa tarjota pieni ryyppykin!
— Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja nouti ruuskansa. — Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!
Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin hän lausuu:
— Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on haukuttu.
Puhuja hävisi peitteen alle.
Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa, jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä, teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.
Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät — sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.